Miksi emme uskalla?

Viime aikoina mun mielessä on monta kertaa pyörinyt ajatus siitä, että emme aina uskalla myöntää asioita itsellemme tai kertoa ajatuksiamme ääneen muille. Lisäksi usein näitä hetkiä tulee kaduttua vielä vuosienkin jälkeen, että miten asiat voisivatkaan olla, jos olisi tietyssä hetkessä vain uskaltautunut olemaan rehellinen itselleen ja muille. Kaikki jätetään aina liian myöhään, vaikka oikeasti emme menettäisi mitään siinä hetkessä. Vielä enemmän muhun on iskenyt pelkoa siitä, että aika on oikeasti niin rajallista, että miksi pitäisi joutua katumaan niitä tekemättä jättämiään asioita sen sijaan, että uskaltaisi ja katuisi tekemiään asioita.
Kuten sanoin, olen lähiaikoina jotenkin erittäin paljon pohtinut myös ajan rajallisuutta. Törmäsin erääseen keskusteluuni ihmisen kanssa, joka monta vuotta myöhemmin kertoi ajatuksistaan, joita oli pitänyt sisällään aivan liian kauan. Lohduttominta asiassa oli se, että jos hän olisi kertonut nuo ajatukset aikoinaan, olisi hän saanut oikeanlaista vastakaikua ajatuksilleen. Silloin vuosien päästä keskustellessamme asiasta ei tietenkään ajatukset olleet pysyneet samoina vuosien vieriessä. Kaikelle on olemassa oma aikansa. Kuitenkin ehkä silti, jottei katuisi sanoo asiat vaikka myöhässä kuin ei ollenkaan. 

Itse olen ehkä myöskin jättänyt asioita sanomatta niille sopivimmassa tilanteessa, jolloin ne pyörivät mielessä katumuksina. Itseään lyö siitä, että täydellisessä tilanteessa ei osaakaan avata suutansa ja erilaiset mahdollisuudet menevät siksi ohi. En uskalla useinkaan sanoa ääneen, jos oikeasti jotain haluan; oli kyseessä työpaikka tai muu mahdollisuus. Mitä oikeasti pelkään? Sitä, että saan haluamani vai sitä, etten saa haluaamaani? Koska en sitä ainakaan saa olemalla hiljaa. 

Toisaalta tällä viikolla on nähty, ettei kannattaisikaan avoimesti myöntää sitä, mitä haluaa. Jos yhtään on avannut uutissivustoja on viihdeuutisissa kovaan ääneen toitotettu erään missifinalistin katkeruutta missi -tittelin jäätyä vain haaveeksi. Mutta eikö siitä saisikin avautua, että hei nyt harmittaa ja paljon on sen eteen tehty? Se, minkä lehdistö tulkitsi katkeruudeksi, itse tulkitsin harmitukseksi ja suruksi. Itsekin toivoisin löytäväni itsestäni sellaista rohkeutta avata omat harmitukseni kaikkien silmille, mutta tämä uutisointi vie niitä ajatuksia taaksepäin. 
Tää aihe on todellakin sitä syvällisempää mielenmaisemaa niin itselleni kuin blogillekkin. Olen jo jonkun aikaa vältellyt näitä aiheita, koska olen pelännyt. Olen pelännyt sitä, kuka ne tekstit lukee ja, kuka ymmärtää ne väärin. Toisaalta en ole myöskään pystynyt olemaan itselleni rehellinen, joten miten voisin olla täysin rehellinen blogissakaan.

Kadehdin niin niitä ihmisiä, joilla on ollut selkeät suunnitelmat alusta lähtien ja, jotka ovat uskaltaneet tavoitella omia unelmiaan. Kateuden ohella pelkään sitä, että olen jo auttamatta myöhässä omien unelmieni kanssa. Kadun liian monia tekemättömiä, sanomattomia, ajattelemattomia asioita, että välillä se sattuu aivan liikaa. Siksi muistutankin teitä ja itseäni tässä ja nyt, että uskaltamalla sanoa ne asiat ääneen helpottaa tulevaisuuden itsensä taakkaa sydämeltä. 

Kadutko sinä sanomatta ja tekemättä jättämiäsi asioita? ♥

Ei kommentteja