Lentäminen lentopelkoisena

Mä olen erittäin lentopelkoinen ja olenkin sen useamman kerran blogin puolella tuonut esille. Joten yksi isoimmista syistä, miksi minilomalle lähtö pari viikkoa sitten tapahtui oli mun halu pyrkiä lieventämään tuota pelkoa. Halusinkin kirjoittaa postauksen mun tuntemuksista lentämisestä ja tästä lentopelosta ylipäätänsä. Olen lentänyt elämässäni yhteensä kahdeksan kertaa ennen meidän minilomaa, mutta vuosien saatossa sitä unohtaa millaista lentämien oikeasti oli ja pelko saanut sen pelon kasvamaan suurempiin sfääreihin. 

Oon kauan miettinyt, että mikä siinä lentämisessä on musta niin pelottavaa, mutta kai se on kuten monet muut pelot eikä loogista syytä oikeastaan ole. Koska rakastan pohdiskella eri asioita, on tämä useinkin pyörinyt mun mielessä ja varsinkin aloittaessani matkailun opinnot on se entisestään päätynyt mun pohdiskeluihin. Kuitenkin tulevaisuudessa haluan ja aion matkustaa maailmalla enemmänkin, joten kyllä tämä pelko aika paljon rajoittaa menemisiä. 

Yksi suurimmista pelonaiheuttajista lentämisessä on se koneen ahtaus. Mulla on ahtaanpaikankammo ja pelkkä ajatuskin ahtaasta tilasta tai liikkumattomuudesta saa mut säpsähtelemään. Joten melko pienessä tilassa oleminen useamman tunnin ajan kammoksuttaa. Siihen, kun yhdistetään se, että lentokoneesta ei lähdetä ihan yhtäkkiä ulos toisinkuin esimerkiksi bussista. Myös se, miten oikeastaan kukaan ei voi vaikuttaa tilanteeseen, jos lentokoneelle sattuu jotain. Kirjoitin aluksi, että en itse voi vaikuttaa, sillä se varmaan vielä enemmän tuo itselle ahdistusta. Tiedän olevani aika perfektionisti siinä mielessä, että haluan itse pystyä vaikuttamaan kaikkeen itseäni koskevaan. 

Perjantai-illalla oli luvassa meidän lento tuonne Mallorcalle ja jotenkin sain kiireaikataulutettua koko perjantain etten ehtinyt oikeastaan ennen kuin vasta check-inin jälkeen stressaamaan tuota lentämistä. Mä tärisin ja olin ihan hiljainen astuessani lentokoneeseen. Osa musta oli kokoajan kääntymässä pois, mutta mun päättäväinen puoli piti pintansa, että mehän ei tästä nyt peräännytä. Uskonkin, että lentopelosta pääsee tai ainakin sitä lievittää vain sen lentämisen kohtaaminen. Eikä sen saa antaa vaikuttaa omaan elämään. 

Pahinta on lentokoneen nousu. Varsinkin kun mun nippelitietoa imevät aivot tietävät suurimman osan onnettomuuksista tapahtuvan nousun tai laskun aikaan. Mä yritin parhaani mukaan katsoa ikkunasta ulos, kun kone rullasi kentällä kohti kiitorataa, mutta koneen kiihdyttäessä puristin silmät kiinni ja mursin melkein vieruskaverin peukalon. Kyyneleet valuivat mun poskille enkä edes yrittänyt niitä estellä. Odotin kokoajan sydän pamppaillen sitä hetkeä, kun kone irtautuu maasta. Sen jälkeen odotin ja odotin, milloin se nousukiito lakkaa ja päästään lentämään suoraan. Ja vihdoin turvavyö-merkistä lähti valo pois, ihmiset alkoivat liikkua käytävillä ja se vatsanpohjaa kutkuttanut fiilis laimeni. 

Jotenkin tuon nousun jälkeen se lentokoneessa oleminen ei tuntunut niin pahalta kuin olin aluksi kuvitellut. Pystyin jopa hetkiksi unohtamaan kokonaan sen, missä olin. Kaikista peloistani huolimatta istuin rauhallisesti paikallani, uskaltauduin katsomaan kauniita valoja kaukana alhaalla maassa ja jopa hetkittäin nauttimaan siitä fiiliksestä. 

Laskeutuminen oli se toinen asia, jota lentämisessä pelkäsin myös samasta syystä kuin nousua. Koska laskeutuminen tuonne Palman kentälle tapahtui hieman kiertäen, oli laskeutuminen hidasta ja mulla alkoikin sattumaan korvat aivan liian pitkän aikaa. En pystynyt keskittymään laskussa mihinkään muuhun kuin kamalaan kipuun korvissa ja lentämistä enemmän pelkäsin pääni räjähtävän tuosta särystä. Olikin oikeasti helpottavaa tuntea lentokoneen renkaiden iskeytyvän kiitoradalle, sillä samalla sekunnilla alkoi helpottamaan myös paine korvissa. En siis tiedä itkinkö laskun aikana itse sitä laskeutumista vai kamalaa särkyä, mutta siitäkin onneksi selvittiin. 

Eniten yllätin kuitenkin itseni paluumatkalla, joka tapahtui päiväsaikaan. Lento tuntui jo täysin eriltä verrattuna pimeällä tapahtuneeseen, koska ulkona näki selkeämmin sen loittomisen maanpinnasta. Olin jotenkin ihan puhki reissusta ja muutenkin väsynyt. Aika pian nousun ja kaiken itkemisen jälkeen nukahdin. En nukkunut mitenkään sikeästi vaan heräilin useamman kerran, mutta ainakin pari tuntia lennosta menikin ihan unessa. Välillä kurkkailin alas Alppeja ja sitten taas silmät kiinni uniin. En olisi ikinä voinut kuvitella pystyväni nukkumaan lennolla ja menomatkalla ihmettelin ääneen naapuririvillä koko matkan nukkunutta miestä. 

Takaisin Helsingissä mä tunsin itseni voittajaksi. Mä olin rohkeasti kohdannut mun yhden suuren pelkoni ja selvinnyt siitä. Mä olen niin kauan antanut monien asioiden vaikuttaa mun unelmien toteutumiseen, mutta viime vuonna tein itselleni lupauksen, että mä toteutan itseäni ja unelmiani huolimatta kaikesta siitä muusta. Ja niin se pitäisikin olla. Meillä on tässä elämässä vain rajallinen määrä aikaa, joten miksi me pidäteltäisiin meidän unelmia sen sijaan, että pyrittäisiin toteuttamaan ne!


Onko teillä pelkoja, jotka olette kohdanneet? ♥

8 kommenttia

  1. Mä itse pelkäsin lentämistä todella paljon, kunnes viime vuonna hyppäsun kaverin kanssa laskuvarjohypyn, se hyppy oli kamalaa, mutta sen jälkeen mun lentopelko hävisi! Edelleen nousu on sellainen mikä vähän jännitää, mutta ei muuten enää. Lentopelkoon ei varmaan auta juurikaan kuin se, ettei anna sen estää matkailua vaan joka kertaa kohtaa sen pelon kun astuu koneeseen, vaikka se tuntuu kamalalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot ihan oikeassa, että se pelko on vain kohdattava yhä uudelleen eikä sen täydy antaa vaikuttaa matkustamiseen :) Hui, uskon, että tuo on ollut melkoisen kamala kokemus, mutta toisaalta sellainen kunnon pelon kohtaaminen! Itse en varmaan ikimaailmassa uskaltaisi :D

      Poista
  2. Todella hyvä postaus Ane! :) Mäkin pelkäsin lentämisestä ennen ja pelkään edelleenkin jonkun verran muutamista syistä. Muakin pelottaa kun kone on jonkun vieraan ihmisen hallinnassa enkä luota myöskään tekniikkaan juurikaan.. Mutta toisaalta pelolle ei saa antaa sitä valtaa! Mullakin meni vielä pari vuotta sitten aina korvat pahasti lukkoon ja sattui kovasti :/ Nyt veikkaan, että korvat on jotenki tottunut niin ei satu niin pahasti enää. Toivon, että matkustelet jatkossakin ja hyvä kun pysyit rohkeana! Oon ylpeä susta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Niina ♥ Pelolle ei kyllä saisi antaa yhtää valtaa ja siksi onkin tärkeää kohdata niitä omia pelkojaan välillä :) Oi toivottavasti olisikin niin että tottuessaan nuo korvat ei särkisi niin pahasti, eli vieläkin parempi syy lentää useammin ;D

      Poista
  3. Hienoa pohdintaa! Itsellenikään lentäminen ei ole se kaikista ihanin asia, mutta yritän aina muistaa, että minnekään ei pääse, jos ei matkusta. Ja toisaalta puikoissa on ammattilainen. Mutta ehkä juuri se, ettei kone ole omassa hallinassa on se pelon aiheuttaja, sillä pelkään autossakin enemmän, kun olen repsikan paikalla, kun itselläni ei ole polkimia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti ♥ Mukava kuulla, etten ole ainoa jolle tuo hallinnan menettäminen on se yksi pelonaiheuttajista! Jotenkaan nykymaailmassa ei saisi sitä todeta ääneen ilman että kuulostaa kontrollifriikiltä :D Ja ihan totta, eipä sitä maailmaa näe ilman uskallusta istahtaa koneen penkille :D

      Poista
  4. Oi ei, kuulostaapa inhottavalta! Mutta silti isot peukut sulle kun lensit silti ja kohtasit sun pelon<3 Mä itse pelkään käärmeitä, ja olis kyllä niin siistiä joskus voittaa se pelko :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista ♥ Pelkojen voittaminen on kyllä haastavaa ja toivottavasti säkin pääset joskus kohtaamaan ja voittamaan omaa pelkoasi :)

      Poista